Matkalla

Soittaminen on pitkän aikaa kuulunut voimakkaasti arkielämääni. Harjoitteluun kuluu aikaa viikossa niin paljon, kuin mahdollista. Joinakin hetkinä palaset loksahtelevat kohdalleen helposti kappaleita työstäessä. Joskus taas on pidempi jakso työstämistä, ilman huomattavia askeleita.

Hyvän soittokunnon edellytys on jatkuva treenaus, mielellään mahdollisimman monipuolisesti. Toisaalta henkinen jaksaminen on erittäin olennainen osa harjoitteluprosessia. Kappaleiden työstämistä mielikuvissa, oman innostuksen löytämistä ja säilyttämistä uudelleen ja uudelleen. Oma lukunsa on sitten konsertit ja niihin valmistautuminen.
Soittaminen on minulle kutsumus, koen sen minun omaksi tehtäväkseni tässä maailmassa. Se on antoisaa, innostavaa, ihanaa, vapauttavaa, rakasta. Kun istun pianotuoliin ja alan harjoitella, sydämeni lepää ja koen, että tämä aika on tärkeää tässä ja nyt.

Siitä huolimatta harjoittelu ja esiintyminen eivät tule helposti. Ilman jatkuaa sitoutumista tähän, ei asiat etene haluttuun suuntaan. Pienen lapsen äitinä se ei aina ole helppoa. Päivänselväähän on, että tärkein tehtäväni on olla äiti. Olen niin syvästi onnellinen ja kiitollinen meidän pojasta, hän on kuin pieni enkeli, joka tuo rakkautta ja  iloa meidän elämäämme jatkuvasti.
Toisaalta luovuus vaatii myös lepoa ja rauhaa, jotta voi syntyä jotain todellista ja kaunista.  Aika tekee tehtäväänsä kappaleissa ja soittajassakin, kun on sopivasti väillä etäisyyttä soittamiseen.

Istun nyt junassa matkalla kotiin soittotunnilta, mietin että luovatyöskentely on kuin matkan tekoa. Välillä näkyy auringon ihanaa valoa, tuntuu sen lämpö sormissa asti. Toisinaa taas on tummempi taivas ja puun varjot ovat valontuojia. Maisemat vaihtelevat, mutta elämä on aina läsnä. 
Ajattelen, että on tärkeää olla sitoutunut  omalla paikallaan, oli oma tehtävä sitten soittamista, lastenhoitoa tai jotain aivan muuta.